Oman vanhemmuutensa kanssaelämiseen liittyy kaksi repivää, riipivää ja viheliästä haastetta. Ensiksi sydäntä särkevä nöyrä toive siitä, että omalla lapsella olisi mahdollisimman hyvä elämä. Tietäen millainen maailma voi ihmiselle olla. Toiseksi loputon syyllisyys omasta riittämättömyydestä. Tietäen jokaisen teon ja valinnan vaikuttavan siihen, mitä lapsi on ja millaiseksi hän voi tulla.
Kokemus riittämättömyydestä ja huoli omasta lapsesta ovat osa jokaisen vanhemmuuden varjoja. Tilannetta ei juuri helpota, jos itse on virittynyt paikoin hallitsemattomalla määrällä into- ja kunnianhimoa. Näin rakentuneelta ihmiseltä vanhemmuus vie helposti aivan kaiken niin sielusta, sydämestä kuin ruumiista. Itseä kohtaan vaativa vanhemmuus näyttäytyy myös läheltä katsoville henkeä salpaavalta. Kuin katselisi pahaa aavistamattoman pyöräilijän kiitävän silmitöntä vauhtia kohti edessä siintävää betoniporsasta. Ymmärrät, ettet voi estää väistämätöntä. Voit vain toivoa parasta.
Raja jaksamisen ja jaksamattomuuden välillä on hento, hauras ja yllättävän lähellä meitä jokaista. Roolinsa on myös ajan hengellä. Uusliberaali vanhemmuus vaati ihmistä antamaan kaiken kaikkialle ja koko ajan. Suorituskeskeinen tehokkuuden kulttuurinen eetos itsekontrollimekanismeineen tarjoaa usein lopulta vain häpeää; sinä olet jollain tavoin väärä. Asiaa voi testata keräämällä viimeisen vuoden aikana tuotetut ”näin toimit vanhempana oikein” -listat yhteen ja pohtia niiden toteuttamista omaa arkea katsomalla. Rohkaisun sijaan paiskovat ne sinua jäisen joen pohjaan kelvottomuuttasi huutaen. Vaatii poikkeuksellisen vahvaa itsetuntemusta ja -varmuutta sekä rohkeutta voida vanhempana luottavaisesti hyvin.
Mikä olisi tästä viheliäisyydestä vapauttava viisaus? Mikä olisi lempeää levollisuutta tuoksuva oodi vanhemmuudelle? Lapseni syntymän aikoihin sävelsin hänelle laulua saatteeksi tämänpuoleiseen. Laulun merkityksen ymmärsin vasta nyt neljä vuotta myöhemmin. Riittävästi on lopulta enemmän kuin täydellisesti. Ainoa varmistettava asia on lapsen kokemus siitä, että hän voi aina palata takaisin kotiin. Lauluun tuo merkitys piirtyi silloin näin:
”Totuuteni määräät, pieni ihminen.
Sinun edessäsi sitä olen, pieni minäkin.
Ja ehdoitta vierelläs kuljen,
ehdoillakaan
omistamaan sorru en.
Kun käy sydämen väreet yötä vastaan,
estävät ne pimeään rakastumasta.
Ja vaikka tummuus kohdalles koettais,
niin aina
kotiin tulla voi.”
Usko riittävyyteesi ihminen.
Tatu Tossavainen
Sukupuolisensitiivisen sosiaalisen nuorisotyön koordinaattori
Loisto Setlementti ry
