Kokemuisät
Siinä he istuvat: kolme isää kertomassa tarinaansa. Jännitystä puretaan eri tavoin. Yhdellä vapisee jalat, toisella kädet, kolmannella ääni. Tarinoiden takaa nousee samankaltaisia kokemuksia vaikka isät eivät ole toisiaan kohdanneet aiemmin.
Tavallisen keskivertoisän rinnalle reunoille mahtuu monenlaisia isäkohtaloita ja elämänkriisejä. Kun omat eväät eikä edes lähimmäisen tuki ei ole riitänyt, osan tie on kulkenut ojanpohjalle, suljetulle osastolle tai linnaan.
Jokainen kokemusisä myöntää sen mikä harmittaa eniten. ”En ollut läsnä kotona, koska olin vankilassa, sairaana hoidossa tai työnarkomaani.” Kaikkia isiä yhdistää myös toisen mahdollisuuden saaminen. Oli takana sitten myrskyisä ero tai kovia vastoinkäymisiä, säie lapsiin on säilynyt kaikesta huolimatta. Esimerkiksi ukkina pystytään ehkä antamaan kotvan enemmän lämpöä ja läheisyyttä kuin se mitä isänä onnistui.
Jokaisen kokemuskertojan lapsista osa on jo täysi-ikäisiä. Kotoa löytyy silti joko vuoroviikoin vieraileva iltatähti tai pieni lapsenlapsi. Tarinoissa korostuu se että vastoinkäymiset omaan elämään tulivat voimistuvissa sarjoissa kunnes pohja tuli sitten totaalisesti vastaan.
”Musta tuntuu että oon pettänyt itteni ja lapseni. En voi selittää vain että viina vei miestä, koska tämä äijähän siinä lopulta heilui puukon ja pullon kanssa. Vaikka kuinka se mennyt arki ahdisti mua niin nyt mieltä painaa juuri se ettei tätä menetettyä tavallista arkea ollut ollenkaan.
Se että lapsi kohtaa esimerkiksi koulussa asennetta ”sellainen lapsi millainen isä” on musertavaa. Ei lapseni ole kontrolloimaton häirikkö vaikka isä joskus viinaspäissään olikin. Kyllä täällä mun lisäksi siis lusii tavallaan koko perhe.
Kukaan vanki ei halua että oma lapsi joutuisi kärsimään isiensä teoista. Jo vierailut ottavat voimille. Kun tilanne on mikä on, sitä haluaa minimoida perheen kärsimykset, pelot ja seuraamukset. Jos joku (niinkuin mut) on tuomittu vaikkapa taposta, ei se tarkoita etteikö tekijä rakastaisi lapsiaan. Lapset on mun usko, toivo ja rakkaus.
Sydäntä riipaisee myös se, että jos kysyy lapsilta synttäri- tai joululahjaa.Vastaukseksi ne sanoo ettei sen kummempaa tarvi kuin lupauksen ettei tule toista linnareissua”
Lapsille isä on aina paras mahdollinen isä. Lapset tarvitsevat isän läsnäoloa, oli henkinen tai fyysinen pohjakunto isällä mikä tahansa. Lapset tarvitsevat vanhempiensa läsnäoloa kasvaakseen aivan kuten tarvitsemme ilmaan hengittääksemme.
Lusijaisien lämmin suhde lapsiin on usein heidän tärkein voimavaransa vankilassa. Tapaaminen kerran kuussa, puhelinsoitto tai kortti kotoa antaa toivoa jaksamisesta oman häpeän ja syyllisyyden keskellä. Vanhemmuus voi olla ainoa keino näyttää miehisiä tunteita vankilassa. Ylpeys lapsien saavutuksista on usein hyvin käsin ja kyynelten kosketeltavissa karuissa olosuhteissa.
Ulkopuoliset ja jopa lähiomaiset ovat epäilleet pärjäävätkö miehet muuttuneessa elämäntilanteessaan isänä. Usein lusija- tai sairastunut isä ei ole hoitanut oikeuksiaan ja asioitaan vankilasta tai hoitolaitoksesta käsin. Energia on mennyt oman elämän raiteilleen saamiseen. Monesti esimerkiksi huoltajuuskiistoissa ei sitten olekaan enää mitään tehtävissä. Ex-vaimo on vahvoilla yksinhuoltajuuden kanssa. Ja vaikka yhteishuoltajuus olisi paperilla olemassa, ei sitä ole käytännössä. Tapaamisoikeuden sovittelut ovat aika karskia seurattavaa. Vuosien patoutunut parisuhdekatkeruus saa välillä outoja kostamisen rituaaleja.
Vankilassa ja sairaaloissa on herätty hiljalleen isien tilanteisiin. Suomessa on noin 8000 -10 000 vankiperheen lasta. Kodinomaiset tapaamistilat eivät ole niin karut kuin ennen.Isyyden tukemista mietitään laajemmin kuin vain tapaamisoikeuksien järjestämisenä. Tarvitaan paitsi kohtaamistiloja ja -tukea myös yhteistyötä ja avun tarjoamista koko perheelle. Alkuun yhteistyössä päästään kun kuullaan perheitä ja sovitetaan sitä mitä tarvitaan ja mitä on tarjolla.
”Mä oon sekoillut mun elämäni pilalle. Rötöstelyn ja vankilan kautta mä jouduin lopulta laitoshoitoon, kun mun psyyke hajos pirstaleiks. Olin elänyt niin monta vuotta väkivallan, pelon ja ahdistuksen keskellä.
Mä oon niin ylpeä että mun aikuinen poika seisoo nyt omilla jaloillaan ilman rötöksiä. Sillä on asunto, perhe ja työpaikka. Semmoset elämää koossapitävät ankkurit ja perustat joita mä en saanut koskaan aikaiseksi poissaolevana isänä.
Mun viha ja katkeruus on jäänyt taakse ja haihtunut päihdehöyryjen poistumisen myötä kymmenessä vuodessa. Vapaaehtoistyössä mä olen nähnyt oman keskeneräisyyteni ja kipupisteeni. Pelon ja tuskan tilalle on tullut toivo ja toipuminen. Mä olen kiitollinen kaikille jotka ovat olleet nostamassa mua katuojasta ja sairaalan sängystä taas pystyyn.
Matka jatkuu. Pidetään siis toisistamme huolta. Ihmeitä tehdään enemmän yhdessä kuin vain yksin.”
Kirjoittaja Vesa Ilola on lähiöinnostaja. Lähiöinnostajat-hankkeessa kohdataan haasteellisessa elämäntilanteessa olevia lähiöperheitä, joissa on kouluikäisiä lapsia Oulussa. Lähiöinnostajien faktiotarinat on kerätty kyselyjen, haastattelujen, kohtaamisten sekä artikkelien kautta. Yksittäisiä tarinoita on yhdistetty, sekoitettu ja täydennetty toimituksellisin ja fiktiivisin ottein. Näin luottamuksellisuus, autenttisuus ja perheen tunnistamattomuus on saatu sopivaan tarinatasapainoon.
