Äkillisesti muuttunut isyys
Monet äkilliset kriisit voivat vaikuttaa merkittävästi miehen ja perheen hyvinvointiin mutta erityisesti myös miehen isyyteen. Kriisinä voi olla esimerkiksi yllättävä oma, puolison tai lapsen sairastuminen tai vammautuminen. Uudessa tilanteessa isä joutuu hakemaan uutta toimivaa roolia isänä perheessä. Tämä voi olla haastavaa etenkin, jos kriisi on vaikuttanut isän toimintakykyyn ja nostanut esiin ahdistuksen ja hädän tunteita.
Riskinä on, että vanhemmuutta ei saada rakennettua turvalliseksi ja perheen hyvinvointia tukevaksi. Tilanteessa onkin tärkeää tarjota tukea isälle, jotta tämä saa jäsennettyä omia tunteitaan uutta roolia rakentaessaan. Kriisitilanteessa tuen tarvetta arvioitaessa on olennaista kuulla perhettä ja myös isää tasavertaisesti.
Kokemusisän tarina: Äkillisesti muuttunut isyys
Jussi sairastui aivoinfarktiin 40-vuotiaana. Hänen kaksi poikaansa olivat silloin murrosiässä. Vanhempi pojista menehtyi samaan sairauteen 3 vuotta sitten, nuorena aikuisena. Myös Jussin oma isä on menehtynyt aivoverenvuotoon Jussin ollessa lapsi. Aivoverenkiertohäiriöiden perinnöllisyyttä tutkitaan, mutta vaikuttaisi siltä, että Jussin elämän kolme tapausta on puhdasta sattumaa. Kaikki nämä tapahtumat ovat muokanneet Jussin elämäntarinaa ja isyyttä. ”En ole jäänyt niitä surkuttelemaan, mutta olisi elämä voinut paremminkin mennä.”
Jussi kertoo, että sairaus on vaikuttanut eniten muistiin, lähinnä niin, että on vaikeaa muistaa aikaa ennen sairastumista ja sairauden ensivaiheita. Mielikuvat noista ajoista ovat lähinnä poikien ja vaimon kertomaa.
Jussi kertoo, miten sairastuminen muutti häntä isänä. ”En ole malliesimerkki isästä, tein paljon töitä. Olin yrittäjä, tein pitkää päivää. En halua perustella enkä selitellä sillä mitään. Olin liikaa töissä, liian vähän läsnä. Sairastumisen jälkeen olin liikaakin läsnä ja sekään ei ollut hyvä asia. Tähän sairauteen kuuluu keskittymiskyvyn puute, en siedä hälyä enkä yleistä levottomuutta. Pojat olivat murrosikäisiä; levottomia, säntääviä ja äänekkäitä, ainakin siltä tuntui. Silloinkaan, kun olin läsnä, en ollut hyvä isä – miten tätä hyvyyttä nyt katsotaankaan… ” Jussi halusi pitää pojat etäällä sairaudestaan. Se näkyi muun muassa siinä, että pojat eivät aluksi päässeet katsomaan häntä sairaalaan. Tästä pojat ovat myöhemmin isälleen palautetta antaneetkin. Sairaalasta pääsyn jälkeen roolit olivat muuttuneet. ”Pojat kävelyttivät minua. Heistä tuli tuki sille, jonka olisi pitänyt tukea heitä.”
Tukea isyyteen Jussi ei ole kokemansa mukaan missään vaiheessa saanut. ”Olisin kaivannut miehen mallia. Ei ollut ketään, keneltä kysyä neuvoja. Nuorempana toivoin appiukkoa, joka voisi olla tukena. Toive ei toteutunut, mutta en syyllistä appea siitä. Hänen omat sotakokemuksensa ovat olleet rankkoja ja ovat vaikuttaneet häneen vahvasti.” Myöskään hoitotaholta ei sairastumisen aikoihin osattu tukea muuttuneessa isyydessä. Hoito ja kuntoutus keskittyi sairauden hoitoon, vanhemmuudesta ei puhuttu. Nyt tilanne on jo parempi, kertoo Jussi. Tukea on tarjolla, ne pitäisi vielä saada yhteen paikkaan niin, että ne olisivat tarpeen tullen helposti löydettävissä.
Erilaiset aivosairaudet koskettavat myös nuoria ja perheellisiä. Perheen ja lasten huomioiminen kuntoutuksessa on tarpeellista ja tärkeää. Äkillinen, vakava sairastuminen koskee koko perhettä ja lähiyhteisöä. Tuen saaminen oli kuitenkin pitkälti kiinni isän omasta aktivisuudesta. Pitää olla avoin, ottaa asioista selvää ja puhua. ”Tukea ei tultu tarjoamaan.” muistelee Jussi. ”Nykyisin tilanne taitaa jo olla parempi, asioita hoidetaan jo eri tavalla. Paljon on kiinni myös siitä, kuka hoitaja sattuu kohdalle. Toiset ottavat asian esille, toiset eivät.”
Muuttiko sairastuminen sitä, miten häneen on isänä suhtauduttu erilaisissa palveluissa? Koska aivoinfarkti ei näy päällepäin, ei sairaudesta tiedä, ellei siitä kerro. ”En ole tuonut sairauttani esille, en ole tehnyt siitä numeroa. Siksi sitä ei ole mitenkään huomioitu. Poikien opettajat koulussa luultavasti tiesivät, mutta ei siitä puhuttu. Pojat luultavasti kertoivat. Opettajien käytös ei muuttunut ja se on parempi näin. Mutta se, että asioista olisi puhuttu, olisi voinut poikien kannalta olla hyvä juttu, koska arki muuttui, olin aina kotoa. Ja koska en sietänyt hälyä ja levottomuutta, se ei ollut pojille hyvä. Heille olisi pitänyt kertoa enemmän.”
Nyt Jussi toimii Aivoliitossa muun muassa vertaistukijana ja kokemustoimijana. Hän uskoo, että isyyden tukeminen sairastumisen jälkeen on tärkeää. Aluksi on kuitenkin keskityttävä selviämään alkusokista, sillä tarvitaan aikaa käsitellä sairautta, että sen kanssa pääsee edes jotenkin sinuksi. ”Se milloin ja missä vaiheessa tarjotaan tukea isyyteen, on vaikea kysymys. Jos se tapahtuu liian pian, niin se ei ole hyvä asia. Aluksi ei jää edes muistijälkeä. Tarvitaan aikaa, mutta sitä (isyyden tukemista) ei saa ohittaa. Jossain vaiheessa pitäisi käsitellä, ensin ammattilaisen kanssa. Nykyisin on monenlaisia ja eri tahojen järjestämää tukea perheille. Pitäisi olla ehkä jopa velvollisuus käydä vertaistapaamisissa. Ne avaavat silmiä ihan uudella tavalla.”
Haastateltu Isän näköinen -hankkeessa 2019
AIVOLIITON ASIANTUNTIJOIDEN KOMMENTTI
”Terveydenhuollossa tulee tiedostaa myös isän roolin tärkeys. Mikäli isä ei pysty samanlaiseen vanhemmuuteen kuin aikaisemmin, on lasten kasvuympäristö muuttunut merkittävästi, riippumatta siitä millainen äidin toimintakyky on. Isyyttä täytyy tällöin tukea.”
Lue asiantuntijoiden kommentit kokonaisuudessaan tästä linkistä.
