Sukupuolten tasa-arvoa pidetään varsin yleisesti suomalaisten kansallisena ominaisuutena. Samalla vanhemmuus näyttäytyy alueena, jossa sukupuolitapaisuus ja perinteiset sukupuoliroolit hyväksytään ja oletetaan suhteellisen ongelmitta.
Olen tarkastellut pro gradu- tutkielmassani suomalaisia vanhemmuusoppaita, ja näkemykseni mukaan sukupuolitapainen vanhemmuus nähdään varsin yleisesti paitsi oletettuna, myös väistämättömänä ja usein hyvänä ja perusteltuna.
Sukupuolitapaisuudella viittaan tässä olettamukseen, että sen, millaista isän ja äidin vanhemmuus on ja pitäisi olla, oletetaan perustuvan hyvin pitkälti biologisiin seikkoihin. Toisin sanoen vanhempien keskinäisen erilaisuuden ei oleteta johtuvan ensisijassa esimerkiksi heidän persoonistaan, luonteistaan, henkilöhistoriastaan tai elämänkokemuksestaan, vaan fyysisestä sukupuolestaan. Erityisen yleinen on olettamus, että äidin vanhemmuus on tietynlaista, koska äiti voi olla raskaana ja synnyttää. Vanhemmuuden edellyttämät taidot ja vaistot oletetaan naiselle luonnollisiksi ja sisäsyntyisiksi, paljolti kykyyn olla raskaana ja synnyttää perustuviksi.
Isän oletetaan samalla joutuvan opettelemaan vanhemmuuden taitoja ja etsimään identiteettiään vanhempana tavalla, jolla äidin ei oleteta sitä joutuvan tekemään. Isälle oletetaan vaikeus muuttaa elämäntyyliään lapsen synnyttyä. Näin kirjoitetaan toisaalta äitimyyttiä, johon kuuluu lapselle omistautuminen (vaikka se usein uuvuttaisi tai ahdistaisikin), toisaalta oletus isästä, jolle oman lapsen hoivaaminen ja vanhemmuus ei ole elämän ykkösprioriteetti.
Kaiken kaikkiaan näyttää siis siltä, että vanhempien biologisille piirteille annetaan paljon sosiaalisia merkityksiä. Mutta mikä tässä on ongelma?
Kulttuurinen kuvasto, jolla kuvaamme vanhemmuutta, luo sen tilan, jossa yksilöt, isät ja äidit, luovat, kokevat, elävät ja toteuttavat omaa vanhemmuuttaan. Jos vanhemmuuden oppaissa puhutaan pääosin isistä, joille on vaikea sopeutua vanhemmuuteen ja jotka mieluiten pakenevat kodinhoidollisia vastuitaan työpaikoille, voi yksittäisen isän olla haastavaa luoda näistä kuvista poikkeavaa identiteettiä itselleen. Vähintäänkin omaa olemistaan tulee reflektoida ja perustella suhteessa näihin kuvastoihin. Lisäksi ne vaikuttavat ja vaikeuttavatkin ympäristön, yhteiskunnan, eli esimerkiksi työnantajien asenteisiin: jos meillä on kulttuurinen oletus pienten lasten hoivasta naisen tehtävänä, voi isän olla sosiaalisesti vaikeaa ilmoittaa esimiehelleen halustaan pitää hoitovapaata.
Vanhemmuudessa ei ole kyse siitä, että biologiasta määräytyisi yksi tapa olla vanhempi: joko isä tai äiti. Biologisilla seikoilla on se merkitys, joka niille sosiaalisesti, historiallisesti ja kulttuurisesti annetaan. Historiassa tai kaikissa kulttuureissa äiti ei ole aina ollut se henkilö, joka lasta hoivaa. Meillä hoiva on perinteisesti ollut naisten tehtävä, koska siitä on kulttuurisesti tehty sellainen. Naiset eivät ole hoivavastuussa kodeissa ja yhteiskunnassa siksi, että heillä olisi miehiä suurempi hoivavietti, vaan siksi, että heidät on sosiaalistettu hoivaamaan. Tyttöjä on pienestä asti kannustettu ja kehuttu pitämään huolta nukeista ja pikkusisaruksista, lapsille ja aikuisille on kirjoissa, mainoksissa, tv-sarjoissa ja oppaissa näytetty, miten äidit, isoäidit ja naispuoliset hoitajat huolehtivat lapsista ja sairaista. Eikä siinä, että tytöt ja naiset hoivaavat, ole tietenkään mitään väärää tai pahaa! Ongelma on siinä oletuksessa, että naisen tulee hoivata, koska hän on nainen, ja sen vastapuolena oletuksessa, että mies on haluton ja/tai kykenemätön hoivaan sukupuolensa vuoksi.
Luonnollistamalla äiti ensisijaiseksi hoivaajaksi tehdään isän vanhemmuudesta toisarvoista. Jos äidin oletetaan olevan paitsi vanhemmuuden ensisijainen kokija, myös taidoiltaan ja vaistoiltaan ylivertainen vanhempi suhteessa isään, isälle jää väistämättä apulaisen rooli. Aitoa tasavertaisuutta vanhemmuudessa ei ole se, että ajatellaan isä ja äiti sukupuolensa mukaisesti toisiaan täydentäviksi (äiti on taitava loihtimaan ruokaa kiireessä lapsille, isä on taitava vaihtamaan autoon talvirenkaat), vaan se, että oletetaan molemmat vanhemmat, kaksi aikuista ihmistä, yhtä kykeneväksi ja halukkaaksi omien lastensa vanhemmiksi. Vanhemmuus ei ole salatiede, jonka voi oppia ja ymmärtää vain se vanhemmista, jolla on kohtu. Vanhemmuus on lapseen tutustumista, oman lapsen kuuntelemista, satoja ja tuhansia toistoja, yrityksiä, erehdyksiä, peiliin katsomista, ja halua pitää huolta ja kasvattaa omaa pientään. Jos vanhemmuus on ensisijassa äidin ja naisen ominaisuus, isä ei voi koskaan tullakaan täysivaltaiseksi vanhemmaksi.
Muodostamalla kulttuurinen käsitys, jonka mukaan isän on sukupuolensa vuoksi äitiä vaikeampi sitoutua tai oppia vanhemmuuteen, isälle annetaan samalla lupa toimia etäisempänä vanhempana. Vanhemmuusoppaissa paheksutaan isiä, jotka ”pakenevat” vastuutaan perheistään harrastuksiin, ylitöihin tai muualle. Vaikka isältä toivotaan osallistumista perheen vastuisiin, pitämällä yllä puhetta isistä jotka pyrkivät välttelemään lasten- ja kodinhoidollista vastuuta, tällainen toimintamalli myös luonnollistetaan. Jos isälle kirjoitetaan rooli, jossa toivotaan mutta ei edes oleteta isän osallistuvan äidin tavoin vastuunkantoon perheestään, ei isän vanhemmuudelle aseteta juurikaan yhteiskunnallisia vaatimuksia. Lisäksi hukataan paljon isä-potentiaalia, kun isälle kirjoitetaan haluttomuus tai kyvyttömyys sitoutua vanhemmuuteensa täysin.
Sukupuolen merkitystä vanhemmuudessa ei tule kieltää kieltää tai häivyttää. Jokaisella vanhemmalla tulee olla oikeus toimia myös perinteisellä, sukupuolenmukaisella tavalla, jos sen omakseen kokee. Tasa-arvossa kyse ei ole siitä, että isän ja äidin tulisi olla keskenään samanlaisia.
Olisi kuitenkin hyvä nähdä se mahdollisuus, että isän vanhemmuus ei automaattisesti ole tietynlaista ja yhdenlaista isän sukupuolen vuoksi. Niin äitiyttä kuin isyyttäkin on monenlaista, ja vanhemmuuden haasteet, tunteet, kokemukset ja toimintamallit eivät automaattisesti selity vanhemman sukupuolella.
Näitä isänä olemisen tapoja, oletuksia ja ehtoja tuotetaan ja uusinnetaan jatkuvasti kielessä ja käytännöissä. Siksi ei ole merkityksetöntä, miten isien oletetaan osallistuvan, miten heitä puhutellaan vanhempina oppaissa, neuvoloissa, kouluissa, päiväkodeissa ja työpaikoilla, tai miten vaikkapa perhevapaista säädetään laissa.
Pro graduni on kokonaisuudessaan luettavissa Helsingin yliopiston tietokannasta
Sofia Joenpelto,
valtiotieteiden maisteri,
sosionomi (amk),
kolmen lapsen äiti, yhden miehen vaimo
